1700-luvun loppuvuosina Karviaan eksynyt ja tänne jäänyt maanmittausinsinöörin apulainen Carl Harrlund ennusti Alkkian soita katsellessaan, että ”on siinä vielä leipä jos toinenkin syrjällään, päättömät ja hännättömät hevoset juoksevat siellä ja kerran sen keitaat kasvavat tattarinisua”.
Toistasataa vuotta myöhemmin maailmanpoliittinen tilanne oli otollinen Harrlundin ennustukselle. Elettiin 1930-luvun lamakautta. Suomen puusepänteollisuuden harjoittajat arvelivat alansa laman aiheuttajaksi osaltaan vankiloitamme, joissa harjoitettiin myös puusepänteollisuutta. Arveltiin vankiloiden polkevan alan hintoja.
Valtioneuvosto asetti huhtikuussa 1934 vankityökomitean selvittämään, missä määrin vankityönä tuotetut valmisteet haittasivat vapaata elinkeinotoimintaa sekä tekemään tarpeelliseksi katsomansa ehdotukset tilanteen korjaamiseksi. Mietintö valmistui joulukuussa 1934. Sen mukaan ”vankeja on sijoitettava erilaisiin ulkotöihin niin runsaassa määrässä kuin se vankeihoidollisista ym. syistä on mahdollista”. Tästä alkoi suurten suoalueiden raivaus asutuskäyttöön vankityönä. Ensin perustettiin vankisiirtola paikalle, johon katsottiin voitavan perustaa suuri maatila ja myöhemmin sen ympärille keskikokoisia ja pieniä tiloja, joita aluksi käytetään virkailijoiden asuntoina.
Vankiloiden sijoituspaikoiksi sopivia alueita kartoitettiin myös Karvian ja Parkanon alueella. Tältä alueelta nousi esiin Alkkianneva, joka tosin tuli listoille varsin myöhään. Suomen Suonviljelysyhdistys teki vuosina 1934-35 Alkkiannevalla tätä varten viljavuustutkimuksia, joiden tulokset olivat kuitenkin asutustoimintaa ajatellen lohduttomat suon karuuden vuoksi. Kelvollista hyvää tai edes tyydyttävää suota maataloustarkoituksiin oli vain 160 ha, silti vankilan perustamisesta ei luovuttu. Niinpä Asutushallitus laati alustavan asutussuunnitelman 47 tilan perustamiseksi ja kuivatussuunnitelma kattoi 2000 ha.
Ilmajoen varavankilan talouspäällikkö Lauri Holopainen sai huhtikuussa 1935 oikeusministeriöltä tehtäväkseen selvittää, soveltuisiko Karvian ja Parkanon rajamailla sijaitseva suoalue vankilan sijoituspaikaksi. Presidentti P.E. Svinhufvud hyväksyi 3.5.1935 asetuksen Karvian varavankila nimisen itsenäisen, väliaikaisen varavankilan perustamisesta. Väliaikaisuus viittasi asutussuunnitelman toteuttamiseen viidessä vuodessa.
Todellisuudessa vankilan perustaminen oli ratkaistu jo aikaisemmin Holopaisen matkan aikana jolloin hän teki vuokrasopimukset Hirvisaaren rakennuksista väliaikaisiksi tiloiksi. Hirvisaaren talo oli tuolloin tyhjillään joskin vaati hieman korjausta. Ensimmäiset 18 vankia vartioineen saapuivat Ilmajoelta Hirvisaareen 9.5.1935.
Sarkasalo Alkkiannevan keskeltä valikoitui vankilan uudeksi keskuspaikaksi, koska vuonna 1914 metsähallituksen tekemä tiekin kulki sen halki. Tosin tie oli tuohon aikaan niin huonossa kunnossa, että hevosella pääsi Karviasta päin vain Hirvisaaren talojen kohdalle.
Työt aloitettiin Hirvisaaren vuokratilojen kunnostamisella vankitiloiksi. Sen jälkeen kunnostettiin tieyhteys Sarkasaloon noin kahden kilometrin päähän, mihin varsinainen vankila myöhemmin rakennettiin. Vangit siirrettiin Hirvisaaresta Sarkasaloon 28.8.1935. Sähkö ja lämpöjohdot saatiin kuntoon marraskuussa 1935. Vuoden lopussa Sarkasalossa oli 230 vankia. Vankilan navetta valmistui lokakuussa 1936.
Ilmajoelta siirrettiin 11 lehmää, 2 vasikkaa ja sonni ja karjan lukumäärää täydennettiin Viikin ja Malminkaranon vankisiirtoloista. Karjaa tarvittiin vankien muonittamiseksi, joskaan peltoa ei ollut aluksi riittävästi karjalle, joten heinää tuotiin Ilmajoelta Alkkiaan.
Aluksi vankilan työt painottuivat viemäreiden ja ojien kaivamiseen sekä teiden rakentamiseen. Alkian Tuohisalosta tie Karvian-Parkanon maantielle valmistui vuonna 1937, mikä lyhensi matkaa Parkanoon 16 km. Samaan aikaan tehtiin myös tietä Kuivasjärvelle.
Vuonna 1936 suota raivattiin pelloksi 102 ha. Seuraavana vuonna 1937 valmistui Takasaloon sittemmin entisen Metlan käyttöön siirtyneet talot ja 1930 lopulla tehtiin Kourajärvelle pieni maja vankilan henkilökunnan virkistyskäyttöön.
Talvisota yllätti Suomen ja sotavankien sijoittamiseen ei oltu varauduttu. Mutta hyvin pian sodan syttymisen jälkeen perustettiin erillisiä sotavakileirejä olemassa olevien vankiloiden yhteyteen. Sotavankileiri no. 2 sijoitettiin Karvian varavankilan yhteyteen Tuohisaloon, minne suomalaisvangit olivat rakentaneet asutustiloja varten asuinrakennukset ja navetat. Talvisodan aikana Karviassa lienee ollut enimmillään noin tuhat sotavankia. Sodan päättyminen pelasti kuitenkin leirit vakavilta ravinto- ja tilaongelmilta. Talvisodan sotavangit palautettiin keväällä 1940 kotimaahansa.
Karvian varavankilan alkuperäinen tavoite asutustilojen rakentamiseksi oli edennyt suunnitelmien mukaisesti ja vuonna 1940 annettiin määräys vankilan toiminnan lopettamiseksi. Määräystä ei kuitenkaan toteutettu, kun uusi sota jo uhkasi ja piti varautua uuteen sotavankiongelmaan. Jatkosota pelasti siten Karvian varavankilan lakkauttamiselta, koska vankilan yhteyteen perustettiin uudestaan elokuussa 1941 sotavankileiri no 2. Leiri lakkautettiin kuitenkin jo lokakuussa 1942, jolloin sotavangit Karviasta siirrettiin Köyliöön, josta puolestaan suomalaiset poliittiset vangit siirrettiin Karviaan. Tosin Karvian ja Parkanon alueelle jäi vielä maatiloille neuvostovankeja, jotka olivat kirjattu Köyliön sotavankileirin kirjoille. Heidät luovutettiin takaisin Neuvostoliittoon sodan päätyttyä.
Sotavankileiri oli hallinnollisesti paikallisen suojeluskunnan alainen ja leirin johtajana toimi Karvian varavankilan johtaja. Sodan alettua ilmoitettiin Karviaan voitavan sijoittaa 700 - 3000 sotavankia. Karvian varavankilaan sijoitettiin sekä sotavankeja että vallatuilta alueilta myös lapsia ja naisia, kaikkiaan noin 500 - 1000 henkilöä.
Vankien määrä kasvoi jatkosodan aikana hallitsemattomasti ja huolto ei toiminut, minkä vuoksi kuolleisuus kasvoi talvella 1942. Tuona talvena sotavankeja kuoli noin 270, kaikki miehiä. Huolto-ongelma helpottui, kun vankeja ryhdyttiin luovuttamaan maatiloille ja teollisuuslaitoksiin töihin sekä metsätöihin valtion metsätyömaille, samalla kuolleisuus laski.
Sodan päätyttyä vankilan toiminta taantui, kun lannoitteita ei saatu, ja sen seurauksena peltojen sadot laskivat, osa pelloista oli pakko jättää kesannolle. Vankilan toiminta elpyi kuitenkin jo vuonna 1948 ja uusi navetta ja viljavarasto valmistuivat 1954.
Kaikkiaan 25 vuoden aikana rakennettiin 50 asuin- ja 8 karjarakennusta ja 168 muuta rakennusta, kaivettiin viemäriä 98 km, avo-ojaa 554 km, tieojaa 83 km, perattiin puroja ja viemäreitä 108 km, raivattiin uudismaata 612 ha ja ajettiin painomaata 572 ha:lle. Vankilalla oli peltoa vielä 1950 luvun alussa yli 400 ha, lähes sata ha jätettiin huonoja peltoja tosin metsittymään. Vankilan maista asutukseen siirtyi 175 ha rakennuksineen.
Karvian ”väliaikainen” varavankila lakkautettiin asetuksella 30.12.1960 ja viimeiset vangit siirrettiin Huittisiin ja henkilökunta hakeutui muualle töihin maamme muihin vankiloihin. Maa- ja metsätalousministeriö siirsi 6.3.1961 tekemällään päätöksellä suurimman osan vankilan maista Metsäntutkimuslaitoksen hallintaan.
Vankilan ydinalueella toiminta jatkui sittemmin sosiaaliministeriön alaisena erityistyölaitoksena, johon sijoitettiin omantunnon syistä asepalveluksesta kieltäytyneet, lähinnä jehovan todistajia.
Aseistakieltäytyjät eivät kuitenkaan suostuneet minkäänlaisiin työtehtäviin ja laitoksen johto tuskastui tilanteeseen 1960-luvun puolivälissä. Pääesikunnalle toukokuussa 1965 lähetetystä kirjeestä ilmenee, että palvelukseen kutsutuista 25 aseettomasta ei kukaan saapunut paikalle. Laitoksen johdon työaika meni pääosin etsintäkuulutusten tekoon ja kuulusteluihin sekä erilaisten valitusten käsittelyssä. Erityistyölaitoksen ylläpito oli paljolti henkilökunnan varassa, kun saman aikaisesti rakennukset ränsistyivät ja asia oli esillä myös monesti julkisuudessa. Tämän seurauksena erityistyölaitoksen toiminta lopetettiin lopulta vuonna 1969. Vankila- ja asutustoiminnan sekä mallitilan aikakausi oli päättynyt.
Lähdeaineisto:
Koivujärvi-Viitala, I.-M., 2000. Karvian varavankila. Teoksessa Uusi Koto-Karvian kirja osa 2. Karvian kotiseutuyhdistys. ss.158 - 180.
Koistinaho, T. 2000. Karvian varavankila lehdistössä. Teoksessa Uusi Koto-Karvian kirja osa2. Karvian kotiseutuyhdistys. ss. 181 - 183.
Koistinaho, T. 2001. Alkkianneva ja Karvian varavankila - metsäkoeaseman syntysijat. Teoksessa
Raitio, H. & Hiltunen, A. (toim.). 2001. Parkanon tutkimusasema 1961 - 2001. Gummerrus kirjapaino Oy, Jyväskylä. 224 s.